111. Kuukauden tarina: Joulu Pohjoisessa

Vaikka vielä ei ollakaan elämäni aikajanalla kuukauden tarinan suhteen Lapissa viettämäni talvisesongin suhteen, ei joulukuun tarinassa voi muuta tehdä kuin kertoa siitä ainoasta joulusta, jolloin en ollut rakkaitteni ympäröimänä ja jonka kuume lopulta teki toisaalta vähän helpommaksi. Tervetuloa siis jouluun 2018!

Olin tosiaan töissä Rovaniemellä Napapiirillä sijaitsevan Joulupukin pajakylän yhdessä ravintolassa ja tietenkin joulu on yksi sesongeista. Ei siis toivoakaan, että olisi saanut jouluksi vapaita enkä niitä edes toivonut. Olin tullut tekemään töitä ja näkemään joulukiireen. Sen verran työvuorojen suunnittelija oli kuitenkin ajatellut, että tapaninpäivän sain olla vapaalla ja sinne oli sovittu ystäväni tapaaminen, joka oli matkalla vielä pohjoisempaan.

Joulumieli oli sinä vuonna hieman hakusessa vaikka joulua vietinkin paikassa, jossa oli ikuinen joulu. Kirjoitin Facebookiin aika tarkalleen viisi vuotta sitten mietteitä tästä kaikesta ja jaan sen tekstin myös nyt teille:

Jouluaattoon on 10 päivää, enkä ole paistanut yhtäkään piparia. Joululaulut soivat Spotifyissa, Youtubessa ja radiossa, mutta joulumieli ei ole sydämessä. Joulukortteja askarrellessa ja joululahjoja paketoidessa saavutin hetkeksi sen jouluisen tunnelman, kun tiesin ilahduttavani niillä läheisiäni. Mutta sitten se saman tien katosi. Eilen kävin laulamassa uudessa kotikirkossani kauneimmat joululaulut, mutta sen jälkeen minulla ei ollut samanlaista joulumieltä kuin aina ennenkin. Miksi näin?

Siksi, koska 10 päivän päästä saapuva joulu on 22-vuotisen elämäni ensimmäinen, jonka vietän yksin. Omapahan oli valintani hakea töihin juuri Napapiirillä sijaitsevaan Joulupukin kylän ravintolaan töihin ja töissä tulee varmasti olemaan silloin vilkas päivä, jonka jälkeen on ihan kiva ehkä rauhoittua omassa kämpässä hiljaisuudessa. Mutta ei se silti poista sitä faktaa, että vietän sen joulun itsekseni. Asiakkailla on läheisensä mukana ja työkaverit pääsee päivän jälkeen takaisin kotiin perheensä luokse. Minä menen hiljaiseen ja tyhjään kämppään.

Jouluun kuuluu piparit, glögi, joululaulut, -kortit ja -lahjat. Siihen kuuluu kuusen tuoksu, kynttilöiden poltto ja komeat jouluvalot. Mutta se, mikä siitä kaikesta tekee niin taianomaisen, on läheisten kanssa vietetty yhteinen aika. Se, jolloin kiireinen maanviljelijä perheineen pysähtyy viettämään aikaa yhdessä ja rauhoittumaan edes hetkeksi. Tänä vuonna vasta tajuan sen, että glögi ei maistu miltään ilman vanhempien kanssa vietettyä juttutuokiota illan päätteeksi. Veljenpojille ja kummilapsille lahjojen ostaminen ei ole sama asia, kun et pääse itse toimittamaan lahjoja pukin konttia varten. Ja vaikka musiikki toimii monessa eri tilanteessa parhaimpana lääkkeenä, ei se kuitenkaan ilmeisesti voi tuoda mulle joulumieltä.

No, onhan tässä 10 päivää aikaa metsästää joulumieli ja saada itselleen joulurauha. Ja jos se ei onnistu, niin onneksi tulee se joulu ensi vuonnakin. Hyvää joulunodotusta kaikille ja joulukiireiden ohella muistakaahan se tärkein eli yhdessä olo.

Töissä oli tuolloin vilkas päivä ja teinkin aattona pitkän päivän. Vihdoin kun pääsin kämpälle, jonne olin käynyt ostamassa pienen kuusen ja koristellut sen, laittanut vakiojoulukoristeeni paikalleen ja tehnyt italiansalaattia ja porkkanalaatikkoa, jotka kuuluvat jouluherkkuihin, otin Skype-puheluita kotiinpäin. Ennen kuin tulin kotiin, olin käynyt viemässä läheisen hautausmaan muistelupaikalle kynttilät ja jossain vaiheessa iltaa lämmitin pienen saunani. Sitten kutsui nukkumatti.

Yöllä heräsin siihen, että nyt minulla taatusti nousee kuume ja mittarin lukema todisti pelkoni todeksi. Töissä oli jo muutenkin kaikki käsiparit töissä ja tiesin, että mistään ei saisi keskellä yötä eikä aamulla lainkaan tuuraajaa ja silloin vielä elettiin aikaa jolloin sairaana töihin menoa ihailtiin ei karsastettiin. Niinpä joulupäivän aamuna heitin buranaa naamariin ja suuntasin töihin.

Töissä kerroin minulla olevan kuumetta, mutta koitan selvitä työpäivän mutta tänään en jäisi ylitöihin. 7,5 h kassalla seisomista (ei todellakaan aikaa mihinkään ruokkiksiin ja hyvä, että pääsi käymään vessassa) ja tunsin vain kuinka kuume nousi. Lopulta kello tuli neljä ja ajoin kotiin ja kaaduin sängylle.

Seuraavan päivän suunnitelmat piti perua ja niin minä siellä pienessä yksiössäni podin kuumetta, joka nousi jopa 39 asteeseen, mutta minulta loppui särkylääkkeet, joten en voinut sitä laskea lääkkeiden avulla. Elettiin joulua ja lähimmät apteekit kiinni. Siihen apteekkiin joka olisi ollut auki, oli sen verran matkaa, että olisi pitänyt mennä autolla, mutta en uskaltanut siinä olotilassa lähteä ajamaan. Seuraavana arkipäivänä lääkäriin ja parin päivän saikkujen jälkeen takaisin töihin, vaikka välttämättä ei ollut niin terve vielä, mutta töissä tarvittiin tekijöitä.

Pointti siinä, miksi kerroin ehkä hieman masentavasta joulusta oli se, että nyt jouluvalmisteluita tehdessä kannattaa muistaa, että ei jokaisesta joulusta saa sitä kaikkein taianomaisinta ja parasta joulua. On yksinäisiä ihmisiä ja sairastuminen (oli se sitten tavallinen flunssa tai jokin vakavampi tauti) ei katso aikaa eikä paikkaa milloin se meille tulee.

Joka tapauksessa yksinäisyydestä ja kuumeilusta huolimatta muistan tuosta Pohjoisen joulusta paljon asioita. Miten oli kiva ajaa töihin ja töistä kotiin, kun pajakylän jouluvalot olivat hienoimmillaan. Miten oli mukavaa käydä laulamassa Kauneimmat joululaulut Rovaniemen kirkossa, joka on rakennettu uudelleen Lapin sodan jälkeen ja kuinka kaikkialla oli niin jouluista.

Olen ollut onnekas, sillä kaikki muut 27 joulua, jotka olen saanut tähän asti viettää, ovat olleet paljon parempia ja tämä yksinäinen sairastelujoulu on ikävimpien joulujen listalla. Kuka tietää millaisia jouluja tulevaisuudessa on ja tiedän jo nyt, että myös vaikeita jouluja on tulossa, sillä elämän kiertokulussa kukaan ei ole ikuinen. Tsemppiä teille kaikille, jotka tänäkin jouluna joudutte elämään surun, yksinäisyyden tai sairastelun keskellä! Jospa joulumieli edes kerran läikähtäisi teidänkin sydämissänne <3