Tämä teksti on osa 29-osaista Australia-sarjaa, jossa kerron matkakokemuksistani jokaiselta päivältä. Lue kaikki tekstit Australia–kategoriasta.
Koitti Australian reissuni yksi kohokohdista: retki Ulurulle. Tämä neitonen oli niin innokas lähtijä, että oli keskiviikkona 24.9. jo puoli tuntia etuajassa paikassa, josta bussi noukki mukaan retkelle. Koska Alice Springsistä on matkaa Ulurulle 400 kilometriä, oli edessä viiden tunnin bussimatka ensin määränpäähän.
Matkalla pysähdyttiin Erldundan Road Housessa, joka on siis suunnilleen keskellä Australiaa. Täällä olin pysähtynyt jo pari päivää sitten aiemmin matkalla Alice Springsiin, mutta silloin keskittymiskyky oli muualla (nimittäin, että ei missaa bussia ja että pääsee pakoon pikkukärpäsiä). Jo silloin bongasin kesytetyt emut, mutta nyt vasta menin ottamaan niiden kanssa ihan selfieitä.
Sitten matka jatkui ja matkalla ihailimme ”Ulurun serkkua” Mount Conneria, joka on siis hyvin samannäköinen kuin Uluru ja muodostunut samoin tavoin, mutta ei ole kuitenkaan Uluru. Toisella puolella tietä oli suolajärvi, jonka syntyperästä opin seuraavana päivänä lisää. Palaan tähän siis myöhemmin.
Lähdimme matkaan siis noin seitsemältä aamulla ja ensimmäiset vilaisut Ulurusta olen kirjannut matkapäiväkirjaani klo 12.17. Sai siis jonkun verran matkustaa ennen kuin näki edes vilaukselta Ulurun.
Saavuimme Yularan kaupunkiin ja nyt pitää myöntää tyhmyyteni. Olin luullut, että Uluru sijaitsee keskellä ei mitään ja niinhän se sijaitseekin, mutta luulin että lähin kaupunki olisi juuri Alice Springs. Tosi asiassa lähelle Ulurua on rakennettu tämä Yularan kaupunki, jossa sijaitsee Ayer’s Rock Resort, sekä on muutamia kauppoja ja kahviloita. Oli siellä myös IGA-ruokakauppa.
Tästä kuitenkin lähdimme sinne keskelle ei mitään ja lähestyimme koko ajan vain isommaksi ja komeammaksi käyvää Ulurua. Olin miettinyt mielessäni monia erilaisia reaktioita, millä ottaisin vastaan tämän ihmeen, mutta en ollut osannut arvata, että tämä kunnioitusta herättävä luonnon nähtävyys herättäisi minussa pelkoa. Puhelimeni muistissa on videoita, joissa katson kunnioittaen ja kauhulla vieressäni/edessäni/takanani olevaa suurta punaista kiveä ja vielä näin yli neljä kuukautta myöhemmin muistan tuon tunteen.
Linja-auto ajoi meidät ihan Ulurun viereen, mistä oppaan johdolla kävelimme ihan kiven ytimeen. Siellä pääsimme jopa ihan koskettamaan tätä pyhää kiveä ja näimme yksityiskohtia kiven pinnassa. Mustat viivat ovat veden valumia ja kaikki vesi tulee kiven päältä valuen alas. Tässä kohdassa, mistä aloitimme kierroksemme, on aina ollut vettä pohjalla ja siksi se on ollut hyvä paikka saalistaa öisin villieläimiä. Päivisin on alueella kuuma ja turisteja, joten eläimet liikkuvat öisin.
Sitten linja-auto vei meidät toiselle puolen Ulurua ja täällä ei saanut kuvata tai videoita. Tämä oli Ulurun ”sensitive site”, joten täällä piti kunnioittaa alkuperäiskansan perinteitä. Täällä kivessä oli enemmän kuvioita ja se oli naisten puoli, jossa vanhemmat naiset opettivat nuoremmille naisille elämästä. Täällä oli muun muassa Kitchen cave -eli paikka missä valmistettiin ruokaa.
Kierroksen aikana opas kertoi meille tarinoita Ulurun synnystä ja aboriginaalien tavoista, mutta näitä tarinoita ei saa kertoa kuin siihen kouluttautunut ihminen. En voi siis jakaa niitä teille eteenpäin, mutta ne olivat todella mielenkiintoisia.
Sen sijaan voin jakaa teille eteenpäin jotain tietoa. Naiset hoitivat lapsen kasvatuksen juurikin edelle mainitulla Sensitive site:n puolella ja kun poikalapsi oli tarpeeksi vanha hän meni miesten puolelle oppimaan mm. metsästyksestä ja kalastuksesta sekä muista taidoista, joita tarvittiin miehisyyteen. Tämä opetus tapahtui Man caven puolella ja sinne meidänkin matkamme kulki.
Täällä sai sitten taas kuvata. Ja kun puhun cavesta niin tarkoitan siis luolamaista muodostelmaa tämän kiven alla. Täällä näimme myös kalliomaalauksia, joiden avulla tieto kulki sukupolvelta toiselle. Myös edelle mainitsemani tarinat olivat keino jakaa tietoa ja oppia seuraavalle sukupolvelle.
Kun olimme ihastelleen näitä luolia ja kiven ulkomuotoa ihan läheltä meidät kuljetettiin Cultural Centreen, jossa opimme lisää aboroginaalien kulttuurista ja elämästä. Täällä olisin halunnut viettää enemmän aikaa, jotta olisin oppinut heistä enemmän, mutta koska olin ohjatulla retkellä, piti noudattaa aikatauluja.
Tähän mennessä olin eri paikoissa kierrellessäni oppinut sen, että alkuperäiskansoja Australiassa oli satoja. Isommissa kaupungeissa ja asuinkeskittymillä saattoi asua montaa eri kansaa lähemmin toisiaan, mutta erämaassa esimerkiksi Ulurulla, kansoja oli vähemmän ja maata jokaisella kansalla oli enemmän. Jokaisella kansalla oli oma kielensä, joka oli täysin puhuttu ja kuten aiemminkin jo mainitsin tieto siirtyi tarinoiden ja kalliomaalausten kautta.
Ulurulla asuvalla kansalla Anangulla on vuodessa kolme vuodenaikaa: 1) talvi, 2) niin sanottu kasvukausi, jolloin eläimet tekevät poikasia ja linnut hautovat ja 3) kuuma ja kuiva kausi eli kesä. Vierailuni aikana elimme mielestäni kasvukautta, koska muutenkin Australiassa oli kevät kun meillä oli taas syksy.
Koska Cultural centressä esiteltiin aboriginaalien elämää, kulttuuria ja jaettiin mm. ne samat tarinat, jotka opas meille kertoi, myöskään siellä ei saanut sisällä kuvata ja näin ollen noudatin heidän tahtoa. Tämä oli muistini mukaan ensimmäinen reissuni aikana vierailemani paikka, jossa oli oikeasti näin tarkkaa ja kaikki myös onneksi kunnioittivat tätä. Tosin aina kaikki eivät olleet olleet kunnioittavia.
Luin nimittäin, että jotkut ovat ottaneet mukaansa kiviä Ulurulta matkamuistoksi ja nyt jälkikäteen palautelleet niitä. Myös monta vuotta suosittuna aktiviteettina toiminut Ulurulle kiipeäminen on kielletty, koska se oli epäkunnioittavaa (sekä vaarallista). Yksi luola, jossa olisimme nähneet paremmin kalliomaalauksia, oli poissa käytössä, koska joku idiootti oli vuoden 2024 kesäkuussa mennyt tekemään sinne graffiteja?! Onneksi kyseinen henkilö on jo saatu kiinni ja rangaistu. Aivan älytöntä ja ei mitään kunnioitusta…
Sitten alkoi jo nälkä kurnia sekä auringonlasku lähestyä, ja siirryimme näköalapaikalle grilli-illalliselle. Täältä näköalapaikalta näki Ulurun koko komeudessaan ja oli se aika siistiä siemailla kuohuviiniä, kun taustalla oli punaisena hehkuva Uluru.
Ulurun kivimateriaali on oikeasti väriltään harmaata, mutta koska se sisältää metallia, joka reagoi auringonvalon kanssa, on ne kohdat (eli lähes koko kivi) värjäytynyt punaiseksi tämän vaikutuksesta. Aika hauska fakta, jota en oikeasti tiennyt ennen tuota retkeä.
Siinä me sitten syötiin australialainen bbq-illallinen eli erilaisia salaatteja, grillipihviä ja makkaraa, siemailtiin viiniä ja toiset olutta ja odoteltiin että aurinko laskee.
Auringonlaskua Ulurulla on oikeasti tosi vaikea sanoin kuvailla. Otan tähän tueksi reaaliaikaisemman muistiinpanoni matkapäiväkirjasta:
”Täällä sitten ihailtiin auringonlaskua ja nähtiin kun Uluru kylpi auringonvalossa ja vaihtoi väriä. En mä edes osaa kuvailla sitä. Punainen kivi muuttui kaikkiin mahdollisin punaisen väreihin ja jopa hehkui.”
Meinasi unohtua kertoa hauskin kohtaaminen tältä retkeltä. Olisin ajatellut, että reissuni aikana viimeinen paikka, missä tapaisin toisia suomalaisia olisi Uluru, mutta niin vaan samalla retkelle tuli Yularasta kolme suomalaista. Heidän kanssaan sitten ihasteltiin auringonlaskua Ulurulla ja ihmeteltiin sitä suomeksi:
”On se komea!” sanoin minä. ”Ja iso”, toinen suomalainen sanoi vieressäni.
Kun aurinko oli laskenut, lähdimme suuntaamaan kohti Alice Springsiä ja majoituksessa olin takaisin yhden aikaan yöllä. Mutta se oli sen kaiken arvoista.
Tähän loppuun vielä ensimmäinen kommenttini matkapäiväkirjaani kierroksen jälkeen ja bussiin istuessani:
”Huh, mikä päivä! Nyt on niin paljon kerrottavaa ja kuvailtaa, että en tiedä kestääkö mun käsi tätä kaikkea kertomista. Mutta nyt on siis koettu Uluru! Nähty, kuultu, kosketettu, kuvattu, ei kuvattu, ihailtu, pelätty (koska se on niin iso, vanha ja oikeasti todellinen) ja mitähän kaikkea.”
